Suomen Lääkekehityskeskus ja Turun yliopisto ovat käynnistäneet yhteisen lääkekehitysprojektin, jonka kohteena on yksi onkologian sitkeimmistä haasteista — syövän lääkeresistenssi.
Lääke toimii. Kasvain pienenee, hoito tehoaa. Mutta kuukausien tai vuosien kuluttua syöpä palaa — sitkeämpänä kuin ennen, immuunina samalle hoidolle, joka sen kerran pysäytti.
Kyse on syövän lääkeresistenssistä. Turun yliopiston professori Klaus Eleniuksen ja ryhmänjohtaja Kari Kurpan mukaan se on yksi nykyaikaisen syöpälääketieteen polttavimmista ratkaisemattomista ongelmista.
Ongelma, joka koskettaa lähes jokaista pitkälle edennyttä syöpää sairastavaa
Lääkeresistenssi ei ole harvinainen poikkeus — se on sääntö.
”Se koskettaa käytännössä kaikkia pitkälle edennyttä syöpää sairastavia potilaita”, sanoo Elenius, joka on vuosikymmeniä tutkinut syöpäsolujen selviytymisen molekyylimekanismeja. Kun syöpä on levinnyt eikä leikkaus tai sädehoito enää riitä, lääkkeet voivat pienentää kasvaimia ja ostaa aikaa — mutta usein vain vähäksi aikaa. ”Yleensä hoito toimii kuukausia, parhaimmillaan joitakin vuosia. Mutta ennen pitkää resistenssi kehittyy.”
Ongelman taustalla on syöpäsolujen hämmästyttävä kyky sopeutua. Toisin kuin normaalit solut, jotka toimivat tiukkojen biologisten sääntöjen mukaan, syöpäsolut elävät eräänlaisessa molekulaarisessa kaaoksessa — ne jakautuvat nopeasti, keräävät mutaatioita ja etsivät jatkuvasti uusia selviytymiskeinoja. ”Syöpäsoluja eivät rajoita samat säännöt kuin normaaleja soluja”, Kurppa selittää. ”Se antaa niille valtavan muuntautumiskyvyn — ne voivat käytännössä muuttaa toimintaansa ympäristönsä mukaan.”
Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaikka lääke tuhoaisi valtaosan syöpäsoluista, pieni osa niistä voi selviytyä, ostaa aikaa ja kehittää lopulta uusia mekanismeja kukoistakseen. Kliinisesti tämä näkyy taudin uusiutumisena hoidon aikana.
Resistenssi voi ilmetä kahdella tavalla: jotkut kasvaimet eivät reagoi hoitoon lainkaan alusta alkaen, toiset vastaavat ensin hyvin mutta uusiutuvat myöhemmin. Molemmat muodot ovat yleisiä — ja molemmat ovat tuhoisia.
Laaja ongelma, vaikeat ratkaisut
Ongelman mittakaava on pysäyttävä. Kohdennetuissa syöpälääkkeissä — molekyyleissä, jotka hyökkäävät syöpäsoluissa esiintyviä onkogeenejä vastaan — lääkeresistenssi on lähes väistämätön lopputulos. ”Käytännössä näitä potilaita ei voida parantaa lääkeresistenssin takia”, Kurppa toteaa. ”Vaikka suurin osa potilaista saa aluksi hoitovasteen.”
Kyse ei ole tutkimuksen puutteesta. Lääkeresistenssin voittaminen on yksi globaalin syöpätutkimuksen aktiivisimmista alueista. Biologia on kuitenkin äärimmäisen monimutkaista, resistenssimekanismit vaihtelevat syöpätyypeittäin ja hoidoittain, ja aiemmat yritykset kohdistaa hoito resistenssin keskeisiin molekulaarisiin tekijöihin ovat pitkälti kariutuneet — usein siksi, että kyseessä olevat proteiinit ovat teknisesti erittäin hankalia lääkekohteita.
Idea, joka kypsyi vuosikymmenen
Nyt Suomen Lääkekehityskeskuksen kanssa kehitettävän hankkeen juuret ulottuvat vuosien perustutkimukseen Turun yliopistossa. Tiimin syvällinen tuntemus tietystä proteiiniluokasta — rakentunut vuosikymmenien aikana aina atomitasolle asti — johti lopulta spesifin mekanismin äärelle, jolla uskotaan olevan keskeinen rooli resistenssin synnyssä useissa eri syöpätyypeissä ja hoidoissa.
Kurppa muistaa selvästi hetken, jolloin idea ensi kertaa hahmottui. Hän istui kansainvälisessä syöpätutkimuskonferenssissa. ”Minulla on muistivihko AACR-kokouksesta, johon luonnostelin ensimmäistä kertaa sen vaikutusmekanismin idean, jota nyt kehitämme. Sellaisia hetkiä — konferenssissa on hetki hiljaa ja ajatukset lähtevät lentoon.” Idea jäi odottamaan oikeita työkaluja ja oikeaa hetkeä. Kun Kurppa palasi postdoc-kaudeltaan, hän ja Elenius ryhtyivät viemään sitä eteenpäin.
Heidän tunnistamansa kohdeproteiini toimii eräänlaisena syöpäsolujen selviytymissuojana. Kun hoito iskee, proteiini aktivoituu ja lähettää selviytymissignaaleja, jotka pitävät solut hengissä riittävän kauan täyden resistenssin kehittymiseksi. Heidän lähestymistapansa tämän aktivaation estämiseen on heidän omien sanojensa mukaan täysin uudenlainen. Proteiini itsessään on alalla hyvin tunnettu — mekanismi ei ole.
Molekyylin ja vaikutusmekanismin yksityiskohdat pysyvät toistaiseksi luottamuksellisina projektin edetessä kohti lääkekehitysvaihetta. Sen verran voidaan kertoa, että kohteen yhteys tautiin on selkeä, potentiaalinen potilasjoukko on globaalisti merkittävä ja lähestymistapa on riittävän uusi ollakseen mahdollisesti ensimmäinen laatuaan.
Miksi tämä yhteistyö — ja miksi nyt
Elenius on pitkään kokenut turhautumista suomalaisen akateemisen tutkimuksen ja lääkekehityksen välisestä kuilusta. ”Meiltä puuttuu hieman sitä perinnettä Suomessa — miten tämä tehdään”, hän sanoo. Esimerkiksi Yhdysvalloissa yliopistoilla on pitkä kokemus ja vakiintuneet rakenteet tutkimustulosten viemiseksi kohti lääkekehitystä. ”Suomessa meidän täytyy aivan liian usein oppia koko prosessi itse uudelleen alusta.”
Juuri tähän tarpeeseen Suomen Lääkekehityskeskus, FDDC, on luotu. Molemmille tutkijoille yhteistyö on jo konkreettisesti muuttanut työn tahtia ja suuntaa.
”FDDC tietää, mitkä askeleet pitää ottaa ja missä järjestyksessä”, Kurppa sanoo. ”Tuntuu jo nyt siltä, että lääkekehityksemme etenee huomattavasti nopeammin.” Elenius jatkaa: ”Olen innoissani siitä, että tämä voi nopeuttaa asioita ja tehdä kaikesta ammattimaisempaa — ehkä pääsemme tavoitteisiin, joihin emme yksin pystyisi.”
FDDC:n toimitusjohtaja Maarit Merla kuvaa hanketta organisaation ensimmäisenä akateemisena yhteiskehitysprojektina. ”Tuomme pöytään muutakin kuin rahoitusta — vahvaa lääketeollisuuden osaamista ja haluamme olla mukana tukemassa kehityspolkua kohti uuden suomalaisen startup-yrityksen syntymistä.”
Turun yliopiston TTO-toimisto on yhtä sitoutunut. ”Matka akateemisesta laboratoriosta potilaiden uusiksi hoitomuodoiksi on pitkä”, toteavat liiketoiminnan kehittämispäällikkö Anne Marjamäki ja innovaatioasiamies Marjo Pihlavisto. ”Uskomme, että yhteistyö FDDC:n kanssa nopeuttaa tätä siirtymää. TTO-toimistomme yksi keskeisistä tehtävistä on varmistaa, että tutkimustulokset saadaan tehokkaasti hyödynnettyä yhteiskunnan hyväksi.”
Mitä onnistuminen tarkoittaisi
Jos hanke lunastaa potentiaalinsa, vaikutukset ulottuvat kauas yksittäisen syöpätyypin tuolle puolen. Lääke, joka estää syöpäsolujen selviytymisen hoidon aikana, voisi periaatteessa toimia yhdessä laajan valikoiman olemassa olevia hoitoja — parantaen niiden tehoa potilailla, joiden tauti muuten uusiutuisi.
”Potentiaali on valtava”, Elenius sanoo. ”Tällä hetkellä ei ole olemassa lääkkeitä, jotka vastaisivat näihin ongelmiin. Mahdollisuudet auttaa pitkälle edennyttä syöpää sairastavia ihmisiä ovat valtavat.”